Erityinen sisaruus

Minun tarinani

---

Blogi - 26.01.2017

Anonyymi kirjoittaja

"Muistan sen päivän kuin eilisen. Päivän, jolloin kaikki muuttui. Päivän, jolloin minun piti kasvaa isoksi ja vahvaksi, aikuiseksi. Oli toukokuun alku. Olin 13-vuotias kuutosluokkalainen." Kyyneleet silmiin nostattava tarina siitä, miten nuoren naisen elämä muuttui, kun sekä äiti että pikkusisko sairastuivat syöpään.

Muistan sen päivän kuin eilisen. Päivän, jolloin kaikki muuttui. Päivän, jolloin minun piti kasvaa isoksi ja vahvaksi, aikuiseksi. Oli toukokuun alku. Olin 13-vuotias kuutosluokkalainen, jonka suurin murhe elämässä oli saada kosketusnäyttöpuhelin, vain koska kavereillakin oli sellaiset ja joka jaksoi ikuisesti riidellä vanhempiensa kanssa meikkaamisesta ja kotiintulo ajoista. Olin vielä pieni ja elin maailmassa, jossa pahin mitä tiesin, oli koulukavereiden halveksiva katse, jos satuit vahingossa pukemaan väärän merkkisen tai muuten vaan ”epämuodikkaan” vaatteen kouluun. Tämä kaikki kuitenkin muuttui yhden kävelylenkin aikana. Olin tullut koulusta kotiin, kun äitini pyysi minut ja vuoden nuoremman veljeni ulos kävelemään kanssaan. Tiesin jo tässä vaiheessa, jonkin olevan pielessä, sillä meillä ei ollut tapana käydä kävelemässä perheenä. Olimme kävelleet jonkin matkaa, kun äitini aloitti kertomaan. Hän oli käynyt lääkärissä ja hänellä nuoresta iästään huolimatta oli todettu laajalle imusolmukkeisiin levinnyt rintasyöpä. Hänet leikattaisiin ja hän tulisi käymään läpi rankat sytostaattihoidot sekä sädehoidot, mutta että hänet saataisiin kyllä kuntoon.

Ainut asia mitä sanasta syöpä tiesin, oli että vuosi sitten luokkakaverini oli kuollut leukemiaan, joten tietenkin langetin mielessäni äidin syövän suoraan kuolemantuomioksi. En osannut itkeä, eikä osannut veljenikään. Olimme niin nuoria, että tuskin tajusimme alkujakaan siitä, mitä äiti meille kertoi. Sen me kuitenkin tiesimme, että huomenna asiat olisivat huonommin, vaikka emme osanneetkaan määrittää miten. Halasin äitiä ja sanoin: ”Anteeksi”, sillä en osannut sanoa muuta. Äitini halasi minua takaisin ja katsoi taivasta ja sanoi: ”Muista, että jokaisen sadepilven takana paistaa aina aurinko.” Ja siitä, se sitten lähti. Matka, jota en olisi koskaan halunnut tehdä, mutta jolle oli pakko lähteä. Matka, jonka tiedän aikanaan päättyvän huonosti, mutta jonka varrella olen kasvanut henkisesti vahvaksi ja, joka on opettanut minulle niin paljon elämästä. Matka, jonka määränpää on vielä sumun peitossa, sillä kukaan ei halua värittää sitä valmiiksi, ei ainakaan vielä.

Kesä kului ja minusta tuli perheeni ”pikkuäiti”. Kun isän aika meni sairaalassa ja töissä käymiseen minä pesin pyykit, tein ruuan ja hoidin kolmea pikkusiskoani, joista vanhin aloitti syksyllä koulun, keskimmäinen oli 5 ja nuorin hädin tuskin vuoden ikäinen. Vaikka olin nuori ja täysin kypsymätön käsittelemään tämänkaltaisia asioita toimin äitini tukena koko kesän. Kävin katsomassa äitiä sairaalassa, siivosin hänen oksennuksiaan kotona ja pidin häntä kädestä, kun hän itki suihkussa viimeisten hiustupsujensa perään. Sen jälkeen olin hänen tukenaan ostamassa peruukkia ja kun koitti päivä, jolloin hän sai silikonisen tekorinnan olin myös mukana. Aloitin syksyllä yläasteen ja suurimmaksi haasteeksi tuli kaikkien yskivien ihmisten vältteleminen koulussa, sillä jos tulisin kipeäksi, en voisi mennä kotiin äitini huimasti laskeneen vastustuskyvyn vuoksi.

Syksy eteni ja pikkuhiljaa aikoi näkymään valoa tunnelin päässä. Oli marraskuinen maanantai, kun äitini ilmoitti, että pahin olisi nyt takana, hän oli selvinnyt. Ei mennyt kahtakaan viikkoa, kun pesukoneemme hajosi perjantai aamuna. Tiesin nyt tapahtuvan jotain kamalaa, mutta en osannut kuvitellakaan, miten oikeassa tuntemukseni tuona aamuna olivatkaan. Sanotaan, että pohjalta ei ole kuin suunta ylöspäin, mutta joku unohti varoittaa minua siitä, että pohja jolla seisot voisi myös romahtaa. Mutta minne siitä voi tippua, jos on jo pohjalla? Tulin taas koulusta kotiin ja näin vanhempieni katseesta jonkin olevan pielessä. Muistan, kuin kysyin: ” Eikö korjaaja osannutkaan korjata pesukonetta?” Vastaukseksi sai itkun sekaisen hymyn ja lauseen: ” Sai, voi kumpa hän olisi osannut korjata yhtä hyvin myös kaiken muun.” Ja niin kuulin ne sanat, joita en puolivuotta sitten edes tiennyt olevan, ja joita en halunnut enää ikinä kuulla. Pienimmällä siskollani vuodenikäisellä enkelitytölläni olisi oikeassa silmässä optiguskliooma, näköhermokasvain. Myöhemmin sain tietää diagnoosin olevan harvinainen, siskoni oli nuorin koskaan tähän sairastunut Suomessa. Ennusteet tilastojen mukaan eivät olisi hyvät, kasvain voisi koska vain lähteä leviämään muualle aivoihin.

Perheeni oli rikki ja voimaton, mutta meidän täytyi vain jaksaa. Äidin ja isin aika meni sairaalassa pikkusiskoni kanssa ja minun vastuulle jäi kodin ja arjen pyöritys. Jouluaattona pikkusiskoni kunto romahti ja hänet kiidätettiin sairaalaan. Tilanne oli vakava ja hän joutui olemaan sairaalassa pitkään. Se oli ensimmäinen joulu, jolloin osa perheestäni oli sairaalassa, mutta ei viimeinen. Muistan kirkkaasti, kuinka yhden kerran tammikuussa olin lasten ja nuorten syöpäosastolla vahtimassa pikkusiskoani joka oli tuolloin vajaa 2-vuotias, koska äidilläni oli omia jälkitarkastuksia, joissa isä oli mukana tukemassa häntä. Istuin leikkiaulassa pikkusisko sylissäni ja katsoin häntä. Hän oli niin tavattoman pieni kaikkien letkujen keskellä, mutta niin tavattoman kaunis silloin, kun hän jaksoi hymyillä. Oli uskomatonta huomata, miten sitkeitä lapset ovat. Vakavasti sairaita ja huonokuntoisia, mutta silti niin täynnä voimaa ja elämää, että letkun vain kulkivat perässä, kun he konttasivat lattioita pitkin eteenpäin. Siskoni pääsi kotiin, ja sytostaatit jatkuivat suunkautta vajaan kahden vuoden ajan. Tämä oli rankkaa aikaa, sillä vaikka hoidot olivat rankat ja veivät pikkusiskostani kaikki mehut, niistä ei ollut toivottua apua. Lopulta lääkärit päättivät lopettaa sytostaatit, sillä kasvaimen todettiin olevan niin kutsutussa horroksessa. Eläisimme siis seurannasta toiseen sormia ristissä pitäen.

Oli kevät 2013, kun ysiluokan keväällä 16-vuotiaana uskalsin huokaista ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Äitini hoitojen päättymisestä oli jo kaksivuotta ja hän palasi takaisin töihin. Pikkusiskoni kasvain oli edelleen hänen silmässään, mutta se ei ollut aktiivisena, joten hän pääsi aloittamaan päiväkodin. Meni kesä ja tuli syksy. Aloitin lukion ja opettelin elämään normaalin nuoren elämää. Pystyin vihdoin käsittelemään tapahtumia, sillä minulle jäi ensimmäistä kertaa aikaa siihen. Pystyin jopa olemaan kotoa poissa, sillä minun apuani ei tarvittu 24h. Pystyin näkemään kavereitani ja keskittymään kouluun pitkästä aikaa, sillä poissaolot eivät vaivanneet koulunkäyntiäni.

Tätä ei kuitenkaan kestänyt kuin reilun kuukauden. Oli syyskuun loppu, ensimmäinen koeviikko lukiossa, kun äiti soitti minulle, että tulisinko tänään suoraan koulusta kotiin. En osaa selittää miten, mutta minulla on aina ollut vahva kuudes aisti, joka havaitsee todella herkästi, jos kaikki ei ole kunnossa. Ja se tunne tuli taas. Tällä kertaa en kävellyt kotiin, vaan menin bussilla ja muistan, kuinka mietin kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja läpi. Kuka olisi kuollut? Ehkä Tampereella asuva isomummoni? Vai olisiko pikkusiskoni tilanne muuttunut? Vaikka aistinkin aina, kun jokin asia on pielessä, en ikinä ole ollut hyvä arvaamaan syytä. Menin kotiin ja istuin huoneeni sängynreunalle äidin viereen. Hän halasi minua ja itki. Sanoja ei tarvittu. Sen tunsi. Sen tiesi. Syöpä oli päättänyt haastaa äidin uusintaotteluun.

Numeroin se kuulosti kauhealta. Yli 20 kasvainta etäpesäkkeinä selkärangassa. Olin nuori ja tyhmä, joten Tottakai googletin kaiken. Tilastot eivät olleet äidin puolella ja Suomi24 sivuille eksyttyäni olin jo kuluttanut kokonaisen nenäliina paketin. Tuntui, kuin elämä toistaisi itseään. Olin ollut tässä tilanteessa ennenkin. Itkin yhden illan ja seuraavana aamuna olin valmis, sillä olin tehnyt tämän ennenkin kolme vuotta sitten, tuli se kuin luonnostaan nytkin. Omat tunteet oli laitettava sivuun, maahan et voisi jäädä murehtimaan, pelolle et voi antaa sijaa, sillä tässä taistelussa vain vahvimmat selviäisivät. Oli astuttava taas niihin tuttuihin saappaisiin ja aloitettava alusta. Siskoille aamupalaa, koulu ja tarha reput valmiiksi, reissuvihkoon opettajille viestit, nopea kurkkaus jääkaappiin ja kauppalista kädessä etsimään pienimmän siskoni unilelua. Ensin tytöt kouluun, pienin tarhaan ja lopulta itse kouluun tyylikkäästi myöhässä lasten istuin tarakalla. Äitini kunto tippui ja hän joutui olemaan pitkiä aikoja sairaalassa eristyksissä. Kävin hänen luonaan paljon koulun jälkeen ja myönnän, välillä lintsasin koulustakin, että pääsin hänen luokseen, sillä vaikka äitini on vahvin tuntemani nainen, ei kukaan jaksa taistella ikuisesti yksin.

Tätä jatkui reilun vuoden ajan. Pikkusiskoni tottuivat siihen, että minä kävin heidän vanhempainilloissa ja tarkistin heidän läksyjään. Nuorin siskoni nukkui paljon vieressäni ja muistan, kuinka onnellinen olin, kun pitkän väännön jälkeen sain häneltä yövaipan pois. Mutta oli minulla vapauksiakin. Sain päättää viikon ruuat, sillä vanhempani laittoivat minulle joka viikko rahasumman, jolla sain käydä kaupassa ostamassa ruuat perheelleni. Sain päättää siivouspäivän ja sain määrätä veljelleni ja vanhimmalle siskolleni pyykinpesu ja tiskausvuoroja. Muistan, kuinka monta kertaa hammaslääkärissä, kaupassa, puistossa ja bussissa minua luultiin teiniäidiksi ja muistan, kuinka kerran vappuna sain tytöille ilmaiset vappupallot, koska myyjä luuli minua siskojeni äidiksi. Siskoistani tuli minulle todella tärkeitä, mutta aivan erityinen suhde minulla syntyi nuorimpaan siskooni. Olin ollut hänen kanssaan niin paljon hänen syntymästään lähtien, että pienestä lähtien hän on piirtänyt minut, isin ja äidin, jos on pyydetty piirtämään tärkeimmät aikuiset.

Äidin sytostaatit loppuivat, mutta etäpesäkkeet olivat edelleen selässä. Nyt molemmat, sekä äiti, että pikkusiskoni kantoivat pommia kehossaan. Se voisi milloin vaan räjähtää ja lähteä aggressiivisesti leviämään, tai se voisi vain olla ja odottaa. Äidilläni oli pahoja selkäkipuja ja hänelle aloitettiin luusto ja hormonaalinen lääkitys, joiden toivottiin pitävän kasvaimet kurissa.

Tällä hetkellä meillä menee hyvin. Olen oppinut puhumaan perheeni tilanteesta avoimesti ja saanut kysymyksiini vastauksia. Olen oppinut luottamaan siihen, että huominen tulee tämänkin päivän jälkeen ja että heikoinkin ihminen osaa olla vahva. Mahtavinta on, että olen päässyt osaksi Sylvan toimintaa sekä sain päähäni ylioppilaslakin nyt syksyllä. Samana päivänä äitini sai kuulla, että hänen kasvaimensa selästä olivat pienentyneet ja osa jopa kokonaan hävinneet. Ensimmäistä kertaa melkein neljään vuoteen lääkärit pystyivät taas sanoneet äidilleni, että hän voisi hyvinkin voittaa syövän. Nuorin siskoni aloitti ekaluokan kasvaimestaan huolimatta ja uskokaa tai älkää hän on pärjännyt niin hienosti, että oppi lukemaan jo ennen joulua kaikkien yllätykseksi.

Raskainta oli, kun muutin omilleni, sillä pikkusiskoni ei millään meinannut lopettaa itkemistä ja kiukutteluaan. Muistan, kuinka hän kerran sanoi, että olen tyhmä, kun hylkään hänet. Otin hänet syliin ja selitin, ette koskaan voisi hylätä häntä, sillä on minulle todella rakas, melkein kuin oma lapsi, mutta että minun on pakko lähteä elämään omaakin elämääni. Se sattui minuun kauheasti ja irti päästäminen oli vaikeaa, mutta meitä molempia auttoi, kun lupasin hänelle, että hän saa aina tulla kylään, sillä en asu kuin 6km päässä. Ja hän tarttui lupaukseeni niin tiukasti kiinni, että jouduin hommaamaan asuntooni leluja ja varavuoteen häntä varten. Ja hyvä vain, sillä näiden vuosien aikana, meidän välille on muodostunut niin luja side, että hän on aina iso osa elämääni. Ja vaikka matka jatkuu kohdallani edelleen, tiedän, etten ole tienpäällä yksin, sillä minulla on maailman vahvin perhe tukenani. Perhe, joka tulee vielä lopulta voittamaan syövän, kahdesti.

Julkaisemme blogin kirjoittajan toiveesta anonyymisti.

JAA:   

Lisää blogiartikkeleita

---