Olet minulle tärkeä!

Tarina on fiktiivinen, mutta luotu todellisen aineiston pohjalta. Tarina on julkaistu Milla Bergmanin ja Marjaana Roposen kirjoittamassa julkaisussa Näe minutkin, kuule minuakin! (2017)

Kun meidän pikkuveli syntyi, alkoi meidän perheen onnellisin aika. Siis perheen sisällä. Pikkuveli on niin mahtava tyyppi. Se oli jotenkin jo syntymästään sellainen aurinkoinen ja se oli ihan älyttömän pieni, kun se alkoi jo olla mukana meidän leikeissä ja keksi kaikkein parhaimmat ideat. Huomasimme tietysti jo silloin, että veljen piti saada päättää paljon, mutta se määräileminen oli meille ihan OK. Kai me isosiskoina jotenkin annettiin luontevasti pikkuveljen päättää, kun se oli pienempi. Otettiin se aina mukaan. Ja oli siinä sekin syy, että sen ideat oli loistavia. Ja koska me hyväksyttiin sen jutut, me ei kauheasti jouduttu kuuntelemaan sen raivareita.

Äiti hoiti meitä kotona ja pikkuveljen pulmat alkoivat tulla esille vasta eskarissa. Siellä kaverit ei tietenkään aina hyväksyneet sen ideoita ja niitä alkoi ärsyttää sen määräileminen. Ja kun pikkuveli vielä alkoi karjua ja raivota, kun sille laitettiin vastaan, oli lopputulos se, että se leikki paljon yksin. Jotenkin tämän kaiken annettiin sitten eskarissa mennä näin, sillä lailla sen muistan. Tädit olivat tyytyväisiä, kun tilanne rauhoittui. Pikkuveli viihtyi yksin, eikä konflikteja tullut. Muistan kuinka se sitten kotona itki, ettei sillä ole kavereita. Se oli tosi pieni, kun se jo osasi sanoa, että toivoisi sydänystävää ja että kärsi siitä, kun ei ollut, kenelle kertoa tunteistaan ja asioistaan. Meilläkin oli silloin jo paljon omia juttuja, harrastukset ja kaikki, koska olimme jo viidesluokkalaisia. Koulussa pikkuveljeä alettiin kiusata systemaattisesti jo ensimmäisellä luokalla. Me olimme onneksi samassa koulussa pitkään, koska yläaste oli samassa rakennuksessa.

Meidän serkkumme on kehitysvammainen ja tuntuu, että ihmiset sietävät sellaista näkyvää erilaisuutta nykyään paremmin. Se on helpompi laittaa johonkin lokeroon kuin veljemme, jonka asperger ei näy ulkonäössä. Etenkin äiti ja isä kärsivät tästä, koska ihmiset katsoivat aina, että onpas huonosti käyttäytyvä lapsi, kun se ei katso kätellessä silmiin tai kyselee isoon ääneen kaupassa jotakin hassua. Tai alkaa itkeä hirveän lujaa melkein tyhjästä.

Äiti otti meidät siskokset aina mielellään mukaan asioille, koska meidän kanssa veli ei saanut niin helposti huutopotkuraivareita. Ja jos sai, me osattiin rauhoitella sitä paremmin kuin äiti. Keksittiin jotakin, johon veli kiinnitti huomionsa tai oltiin vain rauhallisesti sen vieressä, kun äiti jatkoi kauppa-asioita. Aikuisena olemme jutelleet tästä siskoni kanssa paljon. Nyt kun meillä on omia lapsia, on helpompi ymmärtää äitiä ja sen häpeän tunteita. Inhimillisiä ne ovat. Vaikka oma lapsi on kaikkein rakkain maailmassa, kyllä 10-vuotiaan pojan itkupotkuraivari kaupan kassalla voi hävettää. Kai siinä tulee se, kun muut eivät yhtään tiedä, mistä on kyse. Aina pitää jotenkin selitellä, kun veljestä ei näy ulos mitään erilaista.

Meistä oli ihana olla pikkuveljen apuna, jos vain pystyimme, koska sen hätää oli raskasta katsoa. Kiusaamista ja muuta. Monesti ajattelimme, että kunpa voisimme olla hänen tilallaan. Mutta toisaalta veljellä on aina ollut oma maailmansa, niin kuin edelleen. Ja olihan sillä lapsena rakastava perhe ja on edelleen. Oli sillä tieysti paha mieli, kun kaverit sulki pois porukasta, mutta jotenkin se tottui siihen, oppi iloitsemaan muista asioista. Eläimistä esimerkiksi. Sillä on nykyään koirahotelli, jossa se saa olla pääasiassa eläinten kanssa. Jotenkin se hoitelee ne ihmiskontaktitkin siinä.

Pikkuveli on ollut meille aina rikkaus. Sen mielikuvitus, intohimot, voimakkaat tunteet, kyky vaistota muiden mielialat. On täysin virheellistä tietoa, ettei asperger-piirteisillä ihmisillä olisi empatian kykyä. Heidän on vain vaikeampi ilmaista tunteitaan, eivätkä he ilmaise tunteitaan kasvojen ilmeissä niin kuin tavallisesti tehdään. Varmasti hän on antanut meille paljon enemmän kuin me hänelle. Äidille ja isälle arki oli rankempaa, mutta kun me autoimme, kaikilla oli aika hyvä olla ja meillä perheessä sellainen turvallinen ilmapiiri.