Tarina on fiktiivinen, mutta luotu todellisen aineiston pohjalta. Tarina on julkaistu Milla Bergmanin ja Marjaana Roposen kirjoittamassa julkaisussa Näe minutkin, kuule minuakin! (2017)
Joka kerta, kun syksyllä on sellainen tietynlainen hämärä, sellainen, että sadepilvet roikkuvat matalalla, minua alkaa ahdistaa. Lapsena ja nuorena en aina osannut yhdistää ahdistustani mihinkään. Nyt tiedän, mistä on kyse, ja se helpottaa vähän oloa. Toivon, että jonakin syksynä voin vielä nauttia pimeistä illoista, ruskasta ja sateista.
Se oli lokakuun alkua, kello seitsemän, juuri siinä pimeän tulon kynnyksellä. Ilma oli kostea, muttei satanut, asvaltti kiilsi ja vaahteranlehdet olivat iloisesti kirjavia. Äiti oli pyytänyt minua viemään pikkusiskoni pyörälenkille. Meidän piti opetella koulumatkan pyöräilemistä, koska siskoni intti joka päivä, että haluaa alkaa kulkea pyörällä koulussa. Olin neljännellä luokalla, siskoni ekalla. Meillä oli hauskaa. Siskoni osasi ajaa tosi hyvin, ja kävimme kentällä ajamassa kilpaa. Yhtäkkiä huomasimme, että kello oli paljon ja meille tuli kiire iltapalalle. Muistin kyllä sen pahan risteyksen, jossa äiti oli vannottanut minuakin aina pysähtymään ja taluttamaan yli. Siinä ei autoilija näe päivälläkään, jos lapsi säntää suojatielle.
Kun tunnen syksyn märän hajun nenässäni, näen ensimmäisenä edessäni yhden tarkkarajaisen kuvan. Kuvassa on se hetki, kun auto on jo törmännyt pikkusiskooni ja siskoni lentää pimeässä keltaisella pyörällään. On paljon sekalaisia kuvia ja ääniä ennen tuota kuvaa, mutta sen jälkeen ei mitään. Myöhemmin minulle on kerrottu mitä sitten tapahtui ja sanottu, että yritän suojella itseäni sillä, etten muista. Siinä murtui minun keijumaailmani. Oli mahdotonta ymmärtää, että tällaista voi tapahtua minulle ja siskolleni. Sen jälkeen en oikein koskaan ole uskaltanut elää kuin päivä kerrallaan. Minulla on jo omia lapsia ja miehelläni on välillä kestämistä, kun varoittelen häntä ja lapsia liikenteestä.
Oma traumakokemukseni liittyy tuohon hetkeen, mutta vasta sen jälkeen alkoi perheemme tragedia. Minut pyydettiin syrjään tilanteesta, ongittiin vanhempieni nimet ja heihin otettiin yhteyttä. Äiti ja isä lähtivät tietysti sairaalaan pikkusiskoni luokse ja vaari haki minut mummolaan. Kaikki aikuiset olivat kauhean huolissaan ja peloissaan. Minä kannoin yksin mielessäni syyllisyyttäni. Kuulin usein päässäni varoitushuutoni, joka tuli liian myöhään. Järjellä tiesin, etten ole syyllinen, mutta silti ajattelin, että minun olisi pitänyt huolehtia. Siskoni osasi ajaa, mutta se on aina ollut sellainen haaveilija, että saattoi pyöräillessään olla jossakin ihan muussa maailmassa ja unohtaa kokonaan autojen olemassaolon.
Pitkään kuolemanpelko oli läsnä joka päivä. Vanhempani asuivat sairaalassa, minä mummolassa. Tavallaan minun arkeni jatkui tavallisena, koska mummo ja vaari asuivat meidän lähellämme, ja kuljin melkein samaa vanhaa reittiä kouluun. Kannoin sisälläni syyllisyyden lisäksi kauheaa huolta ja pelkoa. Tunteeni olivat tosi ristiriitaiset. Kaipasin aikuista, jolla olisi ollut aikaa minulle. Ja joka olisi joskus kertonut minunkin asioistani puhuessaan puhelimessa sukulaisten ja tuttaviemme kanssa. Silloinkin, kun siskoni voinnissa ei tapahtunut juuri muutoksia, puhuttiin vain hänestä. Kaikille kerrottiin ensimmäisenä, miten siskoni voi.
Olisin kaivannut myös tietoa, sitä että minulle olisi kerrottu suoraan asioista. Nyt kuulin kaiken mummon ja vaarin puhelinkeskusteluista, joissa huokailtiin ja voivoteltiin. Tunnelma oli usein tosi ankea. Minulle mummo ja vaari tosin yrittivät esittää jotakin ihmeellistä, riemukasta teatteria, jossa kaikki oli hyvin. Kyllä se sisko siitä. Nyt vain odotetaan. Elät sinä nyt vain ihan normaalisti.
Silloin välillä vihasin siskoani. Syytin sitä tosi kovasti siitä, että se oli mennyt ajamaan niin varomattomasti suoraan auton alle. Että se oli pilannut meidän kaikkien elämän. Mietin, että jos sisko ei koskaan pääse kävelemään, me emme voi koskaan enää lähteä yhdessä laskettelemaan - tai pyöräilemään. Ehkä ei lomamatkoillekaan enää koko perheellä. Joskus jäin tähän vihaani kiinni, enkä edes hävennyt sitä. Silloin aloin tehdä kaikkea typerää. Saatoin nyrhiä vaarin nahkakenkiin puukolla viiltoja tai katkaista langan mummon lempipiposta ja venyttää siihen ison reiän. En oikein muista, jäinkö edes koskaan kiinni noista jutuista. Huomasiko sellaistakaan kukaan, vai olinko niin näkymätön?
Lopulta siskoni pääsi kotiin sairaalasta ja alkoi kuntoutua niin, että pääsi itse liikkumaan. Sen kasvoihin jäi ihonsiirtojen takia pahannäköisiä arpia. En osannut ajatella sitä silloin siskoni näkökulmasta, koska olin jäänyt itse vuodeksi täysin vaille huomiota. Muistan vain, että häpesin siskoani tosi paljon koulussa. Varmaan se johtui eniten siitä, että siskoni sai tietysti myös koulussa erityiskohtelua. Kaikki paapoivat sitä, kun se oli joutunut niin kauheaan onnettomuuteen. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että siskoni ei ollut joutunut onnettomuuteen, vaan oli aiheuttanut sen ihan itse omalla varomattomuudellaan. Siskoni osuudesta onnettomuuteen ei koskaan puhuttu kotona, ja se tuntui väärältä. Jotenkin minulla oli aina sellainen olo, että minua syytettiin tapahtumasta, ja se tuntui kamalan epäoikeudenmukaiselta. Olin tietysti isosisko ja luvannut opastaa siskoani, mutta kun pohjimmiltaan sisko oli se haahuilija ja minä aina huolehdin kaikesta tarkkaan ja olin varovainen, tuntui pahalta kun minua syytettiin.
Oikeasti kukaan aikuinen ei varmaan niin sanonut tai edes ajatellut. Vaikeinta kaikessa on ehkä ollut juuri tämä omien tunteiden ristiriitaisuus. Ja puhumattomuus. Se, että onnettomuudesta vaiettiin. Asioista ei koskaan puhuttu suoraan ja niiden oikeilla nimillä. Kaikki jäi leijumaan. Nyt aikuisena olen joskus ottanut asian puheeksi siskoni kanssa. Tuntuu, että onnettomuus on ollut minulle isompi murhe kuin siskolleni. Ehkä meidän luonteetkin vaikuttavat tähän. Olen aina ollut se tarkka ja murehtivainen, ja siskoni se taivaanrannanmaalari, joka sopeutuu uusiin kuvioihin rikkaan mielikuvituksensa ansiosta.