Tarina on fiktiivinen, mutta luotu todellisen aineiston pohjalta. Tarina on julkaistu Milla Bergmanin ja Marjaana Roposen kirjoittamassa julkaisussa Näe minutkin, kuule minuakin! (2017)
Ei äiti ja isä osanneet nähdä sen taakse, mitä sanoin. Kun sanoin, että kaikki on OK ja olin paljon kavereiden kanssa, se riitti. Ehkä vanhemmat eivät edes pystyneet näkemään, siis jaksaneet. Olen ajatellut myöhemmin, että ehkä he halusivat kuulla juuri sen vastauksen ja siksi uskoivat niin helposti, että en muka ottanut asiaa raskaasti. Mutta se on tietysti ihan älytön ajatus. Kuka 10-vuotias poika ei ottaisi raskaasti isoveljensä syöpää? Sitä, että yhtäkkiä kotona on jatkuvasti läsnä kuolemanpelko. Että elämä murenee sillä lailla.
Minulla oli silloin tosi monenlaisia tunteita. Päällimmäisenä muistan, että minun piti jaksaa, että en saanut aiheuttaa enempää huolta äidille ja isälle. Niillä oli niin raskasta. Niiden piti pyörittää perheyritystä siinä samalla ja sitten se huoli ja tietysti veljeni tunteiden vastaanottaminen oli raskasta. Vaikka välillä tuntui, että sekin yritti suojella äitiä ja isää.
Siitä suojelemisesta kiertyy helposti semmoinen miellyttämisen tarve, joka kuvastaa koko identiteettiä. Jos joku olisi alkanut tivata silloin oikeaa vastausta siihen, miltä musta tuntuu, niin olisihan se saanut kuulla, että siellä takana ja alla oli paljon häpeää, pelkoa, vihaa ja katkeruutta. Toivoin aina, että joku kysyisi niin kauan, että olisi pakko kertoa, mutta silloin niin ei käynyt. Mummukaan ei koskaan alkanut tivata tarkemmin tunteistani, vaikka se oli meillä tosi paljon. Se melkein asui meillä, ja jostakin syystä vastasin sillekin aina nopeasti, että kaikki OK. Ja niin tavallaan mummun kanssa olikin. Mummu on sitä sukupolvea, joka rakastaa ruoalla, eikä se osannut oikein puhua tunteista. Pääasia oli, että arki pyöri. Ja oli sekin huolissaan ja pelkäsi, meidän kaikkien puolesta.
Mummun takia kaverit kävivät meillä paljon. Se teki aina pullaa ja keitti kaakaota sellaisesta tummasta, oikeasta kaakaojauheesta. Oli aika hassua, kun kaverit olivat kateellisia minulle mummusta. Ne eivät varmaan jotenkin käsittäneet isoveljeni sairastumista, kun eivät ne juuri nähneet veljeäni. Eivätkä ne tajunneet, että kun veli oli sairas, siitä puuttui tavallinen sisaruus. Ei me voitu tapella niin kuin ennen. Joskus toivoin, että syöpä olisi tullut minulle. Se oli kai jotakin lapsen haavetta siitä, että tulisi hoivatuksi. Sitten tietysti ahdistuin ajatuksistani. Että eihän kukaan voi ajatella noin. Joskus haaveilin myös, että veljeni kuolisi. Se tuntui helpolta ratkaisulta. Että sitten olisin saanut äidin ja isän takaisin. Tavallisen elämän. Sitten tuli tietysti syyllisyys niistä ajatuksista ja koin, että olen tosi paha ihminen. En tiedä yhtään, mitä olisi tapahtunut, jos olisin kertonut ajatuksistani vanhemmilleni. Ehkä he olisivat tajunneet, että se oli hätähuuto. Ajatusteni kertominen jollekin aikuiselle ei tullut silloin mieleenikään.
Yhdellä ystävälläni oli vähän samantapainen tilanne. Sen isoveli sairastui masennukseen ja se vei sen vanhempien voimat täysin. Tämä ystäväni jäi täysin vaille huomiota, sillä ei ollut edes mummua, ja sen koko nuoruus meni veljen sairauden varjossa. Sillä alkoi mennä koulu ihan surkeasti ja se käy nyt aikuisena traumaterapiassa.
Minulle kävi toisin, koska isoveljeni parani, kun olin 13-vuotias. Olin ollut tosi kiltti, huolehtinut ja hoitanut, kantanut vastuuta. En tietenkään pystynyt elämään heti normaalisti. Olin tottunut elämään aika lailla itsenäisesti ja samalla olin oppinut asettamaan omat tarpeeni sivuun ja kadottanut kosketuksen tunteisiini. Pohjimmiltani olin tosi vihainen siitä, miten olin joutunut tekemään paljon enemmän kuin isoveljeni ja miten häntä oli hoivattu. Kun elämä sitten jotenkin aika yhtäkkiä muuttui normaaliksi, aloin oireilla. Murrosikä oli rankkaa irtiottoa.
Onnekseni vanhempani olivat silloin kartalla tilanteestani. He olivat saaneet itselleen tukea ja voivat hyvin. Vaikka panin kovasti vastaan, äiti ja isä eivät antaneet periksi. Sain heiltä tosi paljon korvaavaa kokemusta, kun taistelimme yhdessä niitä murrosiän kuohuja. Äiti ja isä olivatkin yhtäkkiä läsnä ja panivat tarpeeksi vastaan. Sillä kertaa ne eivät jättäneet kysymättä loppuun, kun haistattelin niille, vaan oikeasti istuivat vieressä niin kauan, että sanoin, mikä vaivaa.
Ehkä he olivat saaneet jotakin neuvoja tähän. Tai hakivat apua, kun aloin oireilla. En tiedä. Lopulta he kai tajusivat, ettei kukaan kestä tunteitta vakavaa sairastumista ja jatkuvaa kuolemanpelkoa. Tila minun tunteilleni ja huolelleni tuli silloin, ja se että vanhempani kykenivät ottamaan tunteeni vastaan, pelasti minut pahemmalta. Se ystäväni, josta kerroin, käy tätä kaikkea läpi nyt aikuisena terapiassa. Onneksi sekin on saanut nyt apua ja varmasti toipuu vielä. Saimme kaikki silloin myös ulkopuolista apua. Etenkin vertaistuki on ollut kaikille iso juttu. Sekä veljeni syövän aikaan että minun nuoruuden oireilun aikaan. Vaikka me olemme veljeni kanssa jo aikuisia, on äidille ja isälle jäänyt pelko, että meille lapsille tapahtuu jotakin. Onneksi pelot ovat vähän lieventyneet ajan myötä.